— Vielä mitä, valmis! sanoi vaimo, — näin itse miten vihannekset loikoivat pöydällä kuorimattomina.
Huudot hiljenivät, vihdoin kuului kauhea lyönti, josta seinä tärähti ja sen jälkeen tuli kaikki hiljaa.
— No, jos päivällinen ei ole valmis, niin tuo ei ole ihme, vakuutti
Maheu niellessään viimeisen lusikallisen.
Juotuaan vettä päälle ryhtyi hän hyytelöön. Isän syödessä ei saanut jutella silloin, kun hänen oli nälkä. Hän ei tuntenut Maigratin hyytelöä, mutta ei kysynyt vaimoltaan mitään. Henri ja Lenore, jotka leikkivät lattialla lätäköissä, tunsivat lihan hajua ja lähestyen isää jäivät seisomaan hänen eteensä. He seurasivat silmillään joka palaa ensin täynnä toivoa kun se erkani lautaselta, mutta sitten pettyneinä palan kadotessa isän suuhun. Vihdoin huomasi isäkin heidän ahneet kasvonsa.
— Ovatko lapset saaneet jotain? kysyi hän.
Vaimo epäröi hetken.
— Tiedäthän etten pidä tällaisesta epäoikeudettomuudesta. — Minulta katoaa ruokahalu, kun he siinä pyörivät ja katsovat suuhuni.
— Mutta ovathan he saaneet jo, huusi vaimo harmissaan. — Jos katsoo heitä, niin saisi antaa sinun ja meidän kaikkien osat heille ja he sittenkin vielä pyytäisivät, kunnes halkeisivat. Eikö totta, Alzire, me olemme syöneet hyytelöä?
— Tietysti, äiti, vastasi pieni tyttö varmasti; tällaisissa tapauksissa osasi hän teeskennellä yhtä hyvin kuin täysikasvuiset.
Lenore ja Henri seisoivat liikkumatta hämmästyneenä tällaisesta valheesta. Miksi heitä lyötiin, jos he eivät puhuneet totta. Heidän lapsen sydämensä täyttyivät katkeruudesta ja he tahtoivat puolustautua.