Syötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa, josta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen vaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän ollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan voinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli lyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä hengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein makuulle.
Ilta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan, ilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi hämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.
Etienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka näytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty lyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat sieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin lajittelijoitten kanssa.
Ensimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen kanssa.
— Selkärangaton matelija! huusi eukko. — Sinä vain ryömit noitten roistojen edessä, jotka juovat vertamme.
Pierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:
— Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei kiitos.
— No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. — Piru vieköön kun ei tyttäreni totellut minua!… He ovat tappaneet mieheni ja sinä kai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä kostan!
Äänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään. Vanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja laihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän tunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.
— Tuletkos? kysyi tämä. — Syömme voileivän ja sitten hopsis
Vulkaniin.