— Aivan hetikö… Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.
Denise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut kävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina, ja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä tarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston hänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan terveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta lähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan viattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:
— Kiitos, hyvä siitä tuleekin.
Mouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti henkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun soitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli merkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja levottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän oli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta ovesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että Mouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden noita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat häntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti jonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin silmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka pidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa pumpulikangasosastolla.
— Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti ylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin. Mutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi. Kumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta pimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä täällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä keltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään, muistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi lattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla, salaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä keskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan nämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt. Vasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin kadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä suoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin musliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää trikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi surupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän juoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi valaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä kohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen kirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan asiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan porraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös valmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena nähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen. Palokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi ymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta huonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa käytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa kalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet karkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan, missä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa joka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista lopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin makuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.
— Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen pieni taskulyhty kädessä.
Denise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret ei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.
— Teille oli siis myönnetty teatteriloma?
— Oli, herra.
— Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?