— Ette siis rakasta minua.
Kun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua, alkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:
— Tiesinhän kyllä odottaa tätä… Maailman murjoma olen ollut aina, ei minusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen kokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja kun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut, joutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan… Älkää pelätkö, en minä aio vaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän tahdokaan… Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.
Nyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän puhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta seudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä kauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen. Delochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman mustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen tähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen ollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa suurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista, metsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä, pehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He erottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat kuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi rauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan ystävän.
— No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään asemalla.
Hänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä hän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:
— Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!…
Hän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.
Pauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella, sellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen aukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise, jolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin hänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo, joka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan Saint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät yhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline aikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi vain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä. Kaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli kalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä huonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa, mutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan vastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise pani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei ollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului niin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.
— Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.
Ja Pauline vastasi: