— Missähän he ovat? Ah, tuossa… On se sittenkin hullua.
Alussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he loittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen kaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi viileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet vähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin seinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan. Siitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta vähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön; he näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina kannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla puolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli lakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.
— Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche, joka uskalsi ensimmäiseksi puhua. — Te ette voi aavistaa, minkä onnen minulle tuotatte suostuessanne seuraani.
Ja pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa rakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän varmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö olisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin vienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan. Mutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan kulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen kasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.
— Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!
— Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.
Tyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut sydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin olisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen lempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä salainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän olisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen seurassa mellastavan miehen syliin.
— En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.
— Ettehän te … vastasi Denise vapisevalla äänellä. — Ei minulla ole teitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan enää puhuko minulle noin… Minun on mahdotonta suostua. Te olette kunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää en… Ymmärrättehän.
Deloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi: