— Olkaa hiljempaa, sanoi Liénard, — puhutte liiaksi, ystäväni.
Kuumuus kävi tukahduttavaksi. Kynttilät valuivat viinin tahraamille pöytäliinoille, ja kun melu hetkeksi heikkeni, kuului ulkoa joen yksitoikkoinen kohina, yhtyen suurten, tyyntyvässä yössä uinuvien poppelien hiljaiseen huminaan. Baugé oli käskenyt tuoda laskun, kun näki, että Denise ei tointunut, vaan istui aivan kalpeana ja leuka värähdellen pidätetystä itkusta; mutta tarjoilija ei palannut, ja heidän täytyi kuunnella vielä vähän aikaa Hutinin laverrusta. Tämä väitti nyt olevansa Liénard'ia paljon etevämpi, syystä että Liénard söi isänsä rahoja, kun hän sitä vastoin nautti oman työnsä ja taitonsa hedelmiä. Vihdoinkin Baugé sai maksetuksi ja he lähtivät.
— Tuo tyttö tuolla on Louvressa myyjättärenä, kuiskasi Pauline heidän kulkiessaan toisen salin poikki osoittaen erästä hoikkaa naista, joka paraillaan puki päällysvaatteita ylleen.
— Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.
— Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole kunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin kätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.
Vihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus. Hän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa keskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti. Nyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui tähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he kuulivat pimeästä hiljaisen äänen:
— Päivää, hyvät neidit!
Se oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin päivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista tänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle lievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.
— Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle kätenne.
Pauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.
He eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.
Mutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät
suurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.
Aika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten: