— Ei mikään, Denise sopersi. — On vain vähän kuuma.
Mutta Hutinin pöytä oli aivan vieressä, ja kun Hutin oli huomannut Baugén, jonka hän tunsi, hän alkoi kimeällä äänellä puhutella häntä pysytelläkseen yhä salin huomion kohteena.
— Sanokaapa, yhäkö Bon Marchéssa eletään siveästi?
— Eipä liioin, Baugé vastasi punastuen.
— Kas, kun on olevinaan, Hutin jatkoi. — Olen kuullut, että teillä vaaditaan myyjättäriltä puhdasta mainetta, ja teillähän kuuluu olevan erityinen rippi-isäkin tyttöjä tähystelevien myyjien ripittämistä varten. Talo, missä mennään naimisiin, hyi sentään…
Salissa syntyi naurua. Liénard, joka kuului Hutinin venekuntaan, lisäsi:
— Ei ole niinkuin Louvressa. Siellä on vakinainen palkattu kätilö valmiiden vaatteiden osastolla. Niin, niin täyttä totta se on.
Naurettiin yhä enemmän. Paulinekaan ei voinut pysyä vakavana, niin hullua tuo kätilön palkkaaminen hänestä oli. Mutta Baugéta suututti, kun hänen taloaan pilkattiin niin hyvämaineiseksi. Ja äkkiä hän tokaisi:
— Lieköhän Naisten Aarreaitassa sen parempi olla! Jos sanankaan sanoo, niin heti on ero edessä! Ja sellainen johtaja vielä, joka näyttää hakkailevan kaikkia asiakkaitaan!
Mutta Hutia ei enää viitsinyt kuunnella häntä, vaan rupesi kiittelemään Clichyn aukion tavarataloa. Hänellä oli siellä eräs tuttu myyjätär, joka oli peräti niin hyväntapainen, etteivät asiakkaat uskaltaneet häneltä ostaakaan, koska pelkäsivät nöyryyttävänsä häntä. Sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kertoi, että hän oli sillä viikolla ansainnut sataviisitoista frangia, mainio viikko kerrassaan! Favier ei päässyt likimainkaan niin korkealle, viiteenkymmeneenkahteen vain, raukka! Osastolla ei ollut yhtään hänen vertaistaan. Ja näkihän jokainen, ettei häneltä rahoja puuttunut. Kaiken hän aikoi tuhlata, koko viikon ansiot, ennenkuin meni nukkumaan. Sitten, sitä myöten kuin viini nousi hänen päähänsä, hän rupesi panettelemaan osaston alajohtajaa Robineauta, mokomaa pöyhkeilijää, joka luuli itseään liian hyväksi näyttäytymään kadulla myyjiensä seurassa.