Siellä istui todellakin Lhomme nuorempi kolmen arveluttavan näköisen naisen seurassa: yksi vanhempi, jonka epämiellyttäviä kasvoja varjosti keltainen hattu, ja kaksi nuorta, kolmen- tai neljäntoista ikäistä tyttöä, joiden rohkea käytös herätti yleistä huomiota. Albert, joka oli sangen juovuksissa, takoi lasillaan pöytää ja lupasi pieksää tarjoilijan pahanpäiväisesti, ellei tämä heti tuonut likööriä.
— Hajanainen perhe todellakin, Pauline sanoi. — Äiti Rambouillet'ssa, isä Pariisissa ja poika Joinvillessa… Eivät ainakaan astu toistensa varpaille.
Denise, joka vihasi melua, hymyili kuitenkin iloissaan siitä, ettei voinut ajatella tällaisessa rähinässä. Mutta äkkiä kuului viereisestä salista sellainen kiljunta, että kaikki muut äänet hukkuivat siihen. Siellä oli aika tappelu käymässä, sillä tuoleja kaadettiin, pöytiä siirreltiin, ja samat huudot kuin äsken joella kertautuivat yhtä mittaa:
— Kirjatoukat alas!
— Alas verkasaksat!
Ja kun ravintolan isännän karkea ääni oli tehnyt taistelusta lopun, ilmestyi Hutin saliin yllään punainen pusero ja lakki niskassa. Hänen käsivarressaan riippui äskeinen peränpitäjänainen, joka oli kantaakseen hänkin venekuntansa värejä pistänyt korvansa taakse suuren unikkovihkon. Heitä tervehdittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla. Hutin säteili pullistaen rintaansa ja kulkien notkuvin polvin kuin merimiehet. Ylpeänä hän käänsi kaikkien nähtäväksi toisen poskensa, joka nyrkin iskusta oli mustelmalla, nauttien herättämästään huomiosta. Häntä seurasi hänen venekuntansa. Pöytä valloitettiin rynnäköllä, ja melu yltyi yhä.
— Tuntuu siltä, Baugé sanoi kuunneltuaan takanaan kuuluvaa puhetta, — tuntuu siltä, että ylioppilaat ovat tunteneet Hutinin seurassa olevan naisen, joka nykyään esiintyy laulajattarena eräässä Montmartren kapakassa. Ja sitten he ovat tapelleet hänestä… Ylioppilaat eivät näet koskaan kuulu maksavan mitään naisille.
— Olkoonpa miten oli, mutta hän on aika lailla ruma, tuo punatukkainen, sanoi Pauline nyrpistäen huuliaan. — En todellakaan tiedä mistä Hutin heitä onkii, mutta kaikki he ovat toinen toistaan iljettävämpiä.
Denise tunsi kalpenevansa. Hänestä tuntui kylmältä ikäänkuin hänen sydämensä olisi vähitellen vuotanut verettömäksi. Joen rannalla hän oli jo veneessä olijoita katsellessaan tuntenut ensimmäisen väristyksen. Hutinin seurassa tyttö siis todellakin oli. Denisen oli vaikea hengittää, hänen kätensä vapisivat, eikä hän voinut enää syödä.
— Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi.