— Katsokaa, sanoi Pauline, — herra Hutinhan siellä on.
— On, vastasi Baugé, joka katsoi aurinkoa vastaan, varjostaen silmiään kädellä. — Tunnen hänen mahonkiveneensä. Toisessa veneessä on kai ylioppilaita.
Sitten hän alkoi selittää miten koulu- ja kauppanuorison välillä kytevä vanha viha vähän väliä nostatti heidät toisiaan vastaan riitaan ja tappeluun. Kuullessaan Hutinin nimen mainittavan Denise oli pysähtynyt ja seurasi katseellaan pientä venettä koettaen nähdä hänet soutajien joukosta, mutta erotti vain veneessä istuvat vaaleapukuiset naiset, joita oli kaksi ja joista toinen, punahattuinen, piti perää.
Veneet loittonivat ja äänet sortuivat virran kohinaan!
— Kirjatoukat alas!
— Alas verkasaksat!
Illalla palattiin saaren ravintolaan. Mutta nyt oli jo niin kylmä, että täytyi syödä salissa, johon talven kosteudesta märät pöytäliinat levittivät pyykin hajua. Jo kuudesta alkaen pöydät kävivät ahtaiksi. Huviretkeläiset kiirehtien joka taholta hakivat itselleen nurkan, mihin istuutua, ja tarjoilijat juoksuttivat tuoleja ja penkkejä ja siirsivät lautasia lähemmäksi toisiaan valmistaakseen vieraille sijaa. Salissa syntyi nyt sellainen kuumuus, että ikkunat täytyi avata. Alkoi jo hämärtää, ja poppelien varjossa piilevä ravintola pimeni niin nopeasti, että ravintolanpitäjä, jonka vieraat tavallisesti nauttivat ateriansa taivasalla ja jolla ei ollut tarpeeksi lamppuja, panetti kynttilän joka pöydälle. Salissa oli sellainen melu, etteivät korvat tahtoneet kestää, naurua, huutoa, astioiden kilinää. Ikkunasta käyvä tuuli sai kynttilät hulmuamaan ja valumaan, ja niiden ympärillä rapistelivat yöperhoset siipiään ruoanhöyryjen raskauttamassa ilmassa, jota silloin tällöin viilensi viileä viima.
— Kyllä osaavat huvitella, sanoi Pauline syödessään kalamuhennosta, jota hän sanoi mainioksi.
Sitten hän kumartui lisätäkseen:
— Oletteko nähneet herra Albertia tuolla?