— Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut katsomaan. — On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan lemmenkohtaukseen.
Lhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä nenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan. Hän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo saadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa kamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.
— Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. — Aurélie rouva joukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee puoli seitsemältä… Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa toisiaan.
He johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri toivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä olisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä vettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat panettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin tuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme paria kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen liikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan. Myyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki ansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia kuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.
— Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. — Kuinka hän voi soittaa torvea!
Hän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan Lhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun tiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että kassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi tämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä keinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen Lhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla varuillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään, väittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.
— Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. — Mutta ei se tee mitään, pidän sinusta sittenkin.
Saavuttiin Vincennes'in asemalle juuri ennen junan lähtöä. Baugé maksoi kaikki, mutta Denise oli sanonut tahtovansa suorittaa osansa illalla kotiin palattaessa. He nousivat toisen luokan vaunuun, joka oli täynnä huviretkeläisiä ja iloista kuhinaa. Nogent'issa iloinen hääseurue poistui junasta nauraen. Vihdoin he saapuivat Joinvilleen ja menivät asemalta suoraan saaren ravintolaan tilaamaan aamiaista. Odottaessaan he kävelivät Marnen heinikkorinnettä pitkin suurten poppelien varjossa. Siimeksessä oli viileää, ja siihen ei käynyt tuuli. Toisella, päivänpaisteisella rannalla oli laajoja viljelysmaita, missä kevättuulet vallattomina temmelsivät. Pauline ja Baugé kävelivät kädet toistensa vyötäisillä. Denise jättäytyi tahallaan jälkeen. Hän oli poiminut vihkon voikukkia, jota hän piteli kädessään, ja kävellessään hän katseli veden juoksua onnellisena, sydän raukeana ja loi katseensa maahan, kun Baugé kumartui suutelemaan Paulinea niskaan. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, vaikka hän ei tuntenutkaan kärsivänsä. Miksi hänen henkeään ahdisti oudosti, ja miksi nämä kedot, joilta hän oli luullut löytävänsä huoletonta iloa, täyttivät hänen mielensä kaiholla, jonka syytä hän ei voinut selittää? Aamiaista syötäessä Paulinen naurunpurskahdukset vaikuttivat häneen masentavasti. Pauline, joka janosi ulkoravintolahuveja yhtä kiihkeästi kuin mikä tahansa kaasuvalossa ja väentungoksen raskaassa ilmassa elävä näyttelijätär, oli tahtonut syödä lehtimajassa huolimatta vinhasta tuulesta, jonka puuskat löyhyttivät pöytäliinaa. Tämä huvitti häntä, ja hän nauroi paljaalle säleikölle, joka heitti neliönmuotoiset varjonsa pöydälle. Sitä paitsi hän nautti ruoasta ahmien tavaratalossa huonosti ravitun tytön kyllästymättömällä ruokahalulla ja syöden liiaksikin, kun kerran sai mitä mieli teki. Hän oli parantumaton herkkusuu ja tuhlasi joutohetkinä rahoja leivoksiin ja makeisiin. Kun Denise heidän syötyään munia, kalaa ja kananpaistia sanoi olevansa tyytyväinen, täytyi Paulinenkin lopettaa. Hän ei uskaltanut tilata mansikoita, sillä ne olivat vielä kalliita ja hän pelkäsi laskun kohoavan liian korkeaksi.
— Mitä nyt tehdään? kysyi Baugé, kun kahvi oli juotu.
Tavallisesti Baugé ja Pauline palasivat retkiltä Pariisiin päivällistä syömään lopettaakseen sitten päivänsä teatterissa. Mutta Denisen toivomuksesta he päättivät jäädä koko päiväksi Joinvilleen. Eikä se huono ratkaisu ollutkaan; saihan kerrankin kyllikseen nauttia maalaiselämästä. He viettivät iltapäivän juoksentelemalla kedoilla. Kerran he ajattelivat kanoottimatkaakin, mutta sitten he luopuivat, syystä että Baugé oli huono soutaja. Mutta sittenkin vesi houkutteli heitä luokseen, ja aina he palasivat Marnen rannalle. Joella oli vilkas liike. Soutuveneitä ja kanootteja kiiti edestakaisin, he katselivat niitä huvikseen. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he aikoivat palata Joinvilleen takaisin, kun näkivät kaksi venettä soutavan kilpaa jokea alas. Kumpikin venekunta ponnisteli kaikkensa haukkuen pahanpäiväisesti toisiaan milloin verkasaksoiksi, milloin kirjatoukiksi.