Pauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän miten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen tovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli tullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä Denise suostunut siihen.
— Kuulkaa, Pauline jatkoi, — vannon teille, ettei Baugé tuo ketään mukanaan. Lähdemme kolmen… En minä rupea naittamaan teitä vastoin tahtoanne.
Denise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi hänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen kuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin tukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat alinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa, jossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden varjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät hänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi syntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.
— No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.
Kaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta Gaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla Vincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina kaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä hankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa pieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä ja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin nuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei tavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja hävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline sitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä kevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä koristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän varakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan ohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla pyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä maanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen villapukuun.
— Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä seisovaa pitkää miestä.
Hän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman näköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin auran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen naurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt lähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian tyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén palvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa. Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan myyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.
— Ja missä ajuri? kysyi Pauline.
Heidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli jo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat elämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus oli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi kuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma ei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit vanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä päivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään, johon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä vallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois, kun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.
— Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, — tuossa on herra Lhomme… Miten kiire hänellä onkaan.