Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin. Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.
Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä. Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.
— Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet huonekaluosastolla. — Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?
Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja vastasi pakottautuen hymyilemään:
— En, kiitos… Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.
Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa, sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia, mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta. Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin oli odotettu.
Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.
— Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. — En ymmärrä mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä… Teidän sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa tekemisissä sotamiesten kanssa.
Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan. Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.
— Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.