Hänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea nautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.
— Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?
Denise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä.
— Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, — mutta eihän siinä mitään pahaa ole… Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua kohtaan.
— Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. — Lain edustajanahan minun vain tulisi olla… Mutta kun satun tekemisiin noin sievän pikku neidin kanssa…
Hän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko. Paulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut kerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden oli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin tavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain pöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin kauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon ulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan Moineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä suojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.
— Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.
— Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, — ettehän toki pelkää ystävää, joka aina säästää teitä ikävyyksiltä… Olkaa ystävällinen ja tulkaa tänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.
Denise peräytyi yhä enemmän.
— En! En!