Ruokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve kuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja voimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.
— Pieni hupakko, hän kuiskasi, — eihän noin komeatukkaisen sovi arastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.
Tuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise joutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan. Sysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi kaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa häntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin, jonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli likomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi liikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta pukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei tehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.
— Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!
Denise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän unohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion puoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa ikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla, mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään häärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät tuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki johtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään tavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen uteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan poikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta. Sitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui solmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin edessään.
— Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.
Jean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset kähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia solmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin mietteisiin.
— Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.
— Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua… Kun olet kieltänyt minua käymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle sanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä ole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.
Myyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä äänellä: