— Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa Gaillonin aukiolla, suihkukaivon luona… Anna pian viisitoista frangia tai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että aurinko valaisee.
Deniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua koko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän työnsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat. Jean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä sanoa, jotta sisar uskoisi.
— Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno vaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista frangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan loukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he ovat sangen varakasta väkeä… Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa juoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät yhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja…
— Ole vaiti, kuiskasi Denise. — Aivan heti. Menehän nyt vain…
He olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara kellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä oli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika kokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion, toimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja silmät puoliummessa.
Taas Jean yritti alkaa:
— Hänen miehellään on iso veitsi…
— Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.
He kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla ja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja lautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää vasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy tänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.
— Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, — niin mies, jolla on iso veitsi…