— Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti epätoivoissaan. — Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle tapahtuu jotain merkillistä.
Jean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt, mikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle kaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin oli aina pohjalla.
— Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä kertaa… Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua…
Denise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.
— En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma…
Ja sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi.
Yökaudet saan valvoa ja tehdä työtä… Ja sitä paitsi riistät leivän
veljesi suusta.
Jean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän ei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan kuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista. Mutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus, että hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin kipeästi, että hän hyrähti itkuun.
— Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. — Mutta rumaa se ei ole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta… Hän on jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi että minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka olen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.
Hän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä kyynelillään.
— Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta, vannon sen sinulle… Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos mies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.
Kun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.