— Veljenihän se oli, sanoi Denise avuttoman katkerasti.
Marguerite ja Clara purskahtivat nauruun, ja rouva Frédéric, joka ei tavallisesti sanonut mitään, pudisti epäilevästi päätään. Aina vain väitti veljekseen. Ei sitä lopuksi jaksanut kuunnellakaan. Silloin Denise katsoi heihin kaikkiin, Bourdoncleen, joka jo alussa oli vastustanut hänen palvelukseen ottamistaan, isä Jouveen, syyttäjäänsä, jolta ei voinut toivoa mitään oikeutta, tovereihin, jotka yhä vihasivat häntä hänen yhdeksän kuukautta osoittamastaan lempeästä rohkeudesta huolimatta ja jotka nyt iloitsivat hänen onnettomuudestaan. Tarpeetonta kai oli puolustautua. Mitä varten hän olisi pyrkinyt jäämään tänne, missä kukaan ei välittänyt hänestä. Ja hän meni ovesta ulos sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan saliin, missä oli niin kauan taistellut.
Mutta kun hän oli yksin hallissa, itku nousi hänen kurkkuunsa. Eikö kukaan rakastanut häntä. Äkkiä Mouret muistui hänelle mieleen, ja koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ei, hän ei suostuisi tällaiseen vääryyteen. Mouretkin kenties uskoisi tuota häpeällistä syytöstä, uskoisi todeksi, että hän oli tavannut vieraan miehen kellarissa. Sitä häpeää hän ei sietänyt. Hän tunsi vastustamatonta halua mennä Mouret'n puheille antamaan hänelle selityksen, puhdistautuakseen, sillä yhdentekevää hänelle oli minne hän meni, kunhan Mouret vain ei uskoisi sellaista. Hänen entinen pelkonsa, tuo jähmetyttävä väristys, joka aina oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, tuntui äkkiä sulavan kiihkeään tarpeeseen päästä näkemään hänet ennen lähtöä, vannoa hänelle, ettei ollut tehnyt mitään häpeällistä.
Kello kävi viidettä, ja tavaratalo alkoi herätä illan viilentyessä. Denise asteli reippaasti johtokunnan huonetta kohti. Mutta kun hän oli päässyt ovelle, sai toivottomuus uudestaan hänessä vallan. Hänen kielensä tuntui kangistuvan, elämän raskaus painavan hänen hartioitaan. Tuskin Mouretkaan häntä uskoisi. Kenties hänkin nauraisi niinkuin muutkin. Pelko sai hänet peräytymään. Ei maksanut vaivaa; parempi olla yksin, parempi kadota, kuolla. Sitten, kenellekään mitään sanomatta, ei edes Delochelle eikä Paulinellekaan, hän meni suoraan kassalle.
— Neiti, sanoi virkailija, teille maksetaan kahdestakymmenestäkahdesta päivästä kahdeksantoista frangia seitsemänkymmentä centimea johon tulee lisäksi seitsemän frangia myyntivoittoa… Senhän te olette saapa, eikö niin?
— Oikein on, herra. Paljon kiitoksia!
Ja kun Denise rahat kädessä poistui kassalta, hän kohtasi vihdoin Robineaun. Tämä oli jo kuullut Denisen erosta ja lupasi käydä työnantajalta perimässä solmioiden ompelemisesta tulevat rahat. Hän koetti lohduttaa onnetonta. Ja kiivastuen hän lopulta purki vihaansa luonnottomia oloja vastaan. Oli tämäkin elämää! Aina sokean oikun varassa, erottamisen pelossa, saamatta edes täyden kuukauden palkkaakaan, kun syyttä ajettiin pois. Denise meni ilmoittamaan rouva Cabinille, että aikoi haettaa matkatavaransa jo samana iltana, jos mahdollista. Kello löi viisi, kun hän huomasi olevansa Gaillonin aukion käytävällä kiireisen joukon jaloissa.
Illalla, kun Robineau palasi kotiinsa, hän sai johtokunnalta kirjeen, jossa hänelle ilmoitettiin, että osaston järjestystä koskevista syistä johtokunnan oli pakko luopua hänen palveluksistaan. Vielä samana iltapäivänä hän oli puhunut johtajan kanssa. Moukarin iskulta se tuntui. Hutin ja Favier riemuitsivat silkkiosastolla yhtä meluisasti kuin valmiiden vaatteiden osastolla Marguerite ja Clara. Hyvältä tuntui. Suursiivous väljensi tilat. Yksistään Deloche ja Pauline kohdatessaan toisensa osastojen tungoksessa muistivat kaipauksella Deniseä, entistä lempeää ja hiljaista toveriaan.
— Ah, Deloche sanoi, — jos hänelle muualla käy hyvin, niin tahtoisin, että palaisi tänne tallaamaan nuo ilkiöt maahan.
Bourdonclen täytyi yksinään kestää Mouret'n vihanpurkaukset. Kun tämä sai tietää Denisen erottamisesta, hän suuttui silmittömästi. Tavallisesti hän ei paljon henkilökunnasta välittänyt, mutta nyt hän oli huomaavinaan kapinan oireita, yksinvaltansa halveksimista. Eikö hän enää ollut isäntä omassa talossaan? Muutko käskivät? Hän ei kärsinyt, että hänen selkänsä takana vehkeiltiin. Kaiken oli tapahduttava hänen nähtensä, ja jos joku uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, niin taitettava hänet oli kuin oljenkorsi. Hankittuaan sitten asiasta tarkempia tietoja hermostuneen kiivaasti, mitä ei edes kyennyt salaamaan, hän suuttui uudestaan. Tyttö parka ei valehdellut. Veljensä hän oli kellarissa tavannut. Olihan Campion tuntenut hänet. Mitä syytä oli hänen erottamiseensa? Mouret oli jo vähällä vaatia hänet otettavaksi takaisin.