— Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, — mutta ikkuna on iloinen. Siitä näkee kadulle.
Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa, johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä "Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:
— Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään korjauksia, en tulisi itse toimeen.
— Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.
Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti matkakirstunsa ja muutto oli tehty.
Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta. Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä, jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän toimeentulon hankkimiseen.
Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat, kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia. Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.
Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi, kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä. Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui. Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.
Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu, jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä. Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse. Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi. Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä, mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä. Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta, johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.