Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi? Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne? Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta. Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden. Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.
Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.
— Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä niinkuin aina. — Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita vuokralaisia.
Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:
— No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla on teille työtä.
Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.
— Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. — Kun teillä on parempaa tarjona, niin saatte mennä.
Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin, jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.
Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:
— Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!… Ei mistään saa enää kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille kaksikymmentä frangia.