Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä. Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi, hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai norsunluukappale kädessä.
— Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, — jotka eivät muuta osaa kuin liimata silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain… Sen arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole mihinkään!
Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus, ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.
— Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?
Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään vanhuksen polveen.
— Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten varovasti kieltä veitsensä kärjellä. — Jos en voita, niin en ole vielä tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua. Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.
Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä veistään.
— Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään ompeluksestaan, — jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin olisihan parempi luopua.
Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.
— Ei ikinä!… Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä! Tuhat tulimmaista!… Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin… Kaksi kertaa he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta… En luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja maata he saavat nuoleksia minun edessäni.