— Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa mahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti…
Mutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:
— En minä voi, hyvä herra… Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen saanut muualta paikan.
Mouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise palveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut kysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut vähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi mieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen yrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen hartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin seuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja ystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja ilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa pikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui asiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia ja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja ihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen kasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli yksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen vaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut vastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli kehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.
— Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, — niin miksi pysyttelette vihollisen leirissä?… Tiedän senkin, että asutte Bourras'n luona.
— Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.
— Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle, vaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä… Ja sitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on huonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille…
Mutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti jatkamaan:
— Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja kunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.
He kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian aikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti sisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän kummasteli.