— Tekö siinä, neiti!
Denise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut mitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä huolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.
— Te olette siis vielä Pariisissa?
— Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä ja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen hänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan viileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten naurua.
— Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.
Lapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti siskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.
— On, vastasi Denise.
Hän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset syytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän lisäsi nopeasti.
— Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi… Niin, olisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen ollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä teitä kohtaan ei ollut mitään perää… No niin, sille ei nyt enää voi mitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät miten hellästi kohtelette veljiänne.
Hän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä Naisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän hämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he kävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten askelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja kuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi: