— No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen saarroksissa.
Hän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.
— Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. — Talon väitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni Hartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä, näettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta, vasemmalta, takaa he ympäröivät minut.
Totta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in pikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin pääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä sitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan Duvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan kaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi sitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen liikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen kaikkineen mellastavan hirviön kitaan.
— Joko kuulette, ukko ärjyi. — Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa ja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan kirskuminen… Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua litistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin että vuoteeseeni sataa.
Mouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa suurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja vuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi solvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota viisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin kymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin kunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.
Bourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja Denise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän väliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna saapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Naisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista kaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet hänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen loistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin. Päätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa kullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä vararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli. Naapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä, pää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein näyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta oli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen. Häntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta katukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa, pelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä komeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.
Bourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau. Hän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten Aarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista. Bourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas, hintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin turvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta, kornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka ei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista, kiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti toistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän vain huvikseen sai veistellä kahvoja.
— Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. — Oliko minun pakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata noiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!
Heinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa kammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan huoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei hänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi kunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon Denise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli suoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se olikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut päivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti joutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin huomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään kuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet, vaikka alkoi jo hämärtää.