— Joutavia! he sanoivat. — Nuoriahan me olemme… Tulevaisuus on meidän.
— Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi vaimo. — Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.
Kun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä kohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi, ettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen kaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti sen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä kypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi kehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa. Sitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta väsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän puodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka Bourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin tekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero puhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei tahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista. Pyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone ja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä, että hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten illalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään Neuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään karjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei välittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi sisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli käytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin alakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla viiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen. Muuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.
— Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. — Helkkarin kiltti oletkin!
Ja sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva…
— Hiljaa, keskeytti Denise. — En tahdo tietää.
Mutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.
— Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän…
— Tietäisitpä vain kuinka komea!
Kolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei suostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén seurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät Saint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten Aarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus avioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi. Eräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona saadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki. Colomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi Claraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä kaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään onnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.
— Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.
— En, herra Bourras.