Kerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut katsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa valmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään, vaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:
— Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.
Robineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä kohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.
— Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. — Se on kuin hämähäkinverkkoa… Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden frangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.
Robineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina, hän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut valmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta pannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois hulpiot.
— Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.
— On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. — Ei voi verratakaan.
Tämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus suututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan näköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta sinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä itseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin kaupalla.
— No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti, koska olen itse ostanut kankaan… Katsokaa hulpiota.
Rouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri kaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun liikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka huolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä. Minne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle velkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa perintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä. Olivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta kuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja liikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää kuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi suuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista ratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen yhä Naisten Aarreaitalle häviötä.