Mutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti se tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään yhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen levottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin aikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa menehtyvän.
— Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen kohtauksen. — Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?
Ateria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät neuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten. Rouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia. Palvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli unohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun hän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja tuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.
— Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.
Tyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan vahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta riistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen katsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut olivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän puhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki niin, että hiha kastui kyynelistä.
— Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. —
Tahdotteko, että haen apua.
Mutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti häntä sammaltaen:
— En, en! Jääkää tänne… Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä välitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!… Vastoin tahtoani se tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin… Odottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.
Mutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti tukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien varassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni raskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet mustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti hoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa helpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt, kuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise kokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä kaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi ne lujasti kokoon.
— Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. — Taidan näyttää teistä kovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut… Pankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen parhaani kätkeäkseni ne häneltä… Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en voi hyvin.