— No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. — Ei auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas heidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan sukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen, jos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani turhanpäiväisillä jutuillasi.
Syntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden alta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli käynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta kohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja perunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.
— Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään
Colombania ja Genevièveä, — niin saat kuulla, ovatko he Naisten
Aarreaittaan ihastuneita.
Vieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet kaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä, Colomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian kestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa suopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen rakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä syvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti välinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.
— Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä. — On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi vain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.
Setänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.
— En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi. — Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä vihaa.
Tätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.
Kun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.
— Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. — Kaikki toinen toistaan häijympiä!… Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin rutto.
— Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. — Eivät he ainakaan häntä viekoittele puolelleen!… Olen aina sanonut, että sinä ole viimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.