— Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.
Denise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike kehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat sellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan siitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu kuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen. Mutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.
— Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse mihinkään… Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he onnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he taittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin malttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät rikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään… Niin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja väistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.
Vähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa ilmaan huutaen:
— Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan! Kuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä seiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.
— No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä kiivastuvan.
— Älähän hätäile, Baudu sanoi. — Tahdon vain ilmoittaa veljeni tyttärelle oman kantani… Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi tuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen olkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.
Palvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin Baudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä petti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan. Hänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka syntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt setänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle heti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa vieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän eksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi mukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta. Mutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui hänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin aina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi. Tässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään, kun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa tuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen laitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja vaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan huolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon raha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä vuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän vuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli nyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi miljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista vastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo tuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen paljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu kahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu huonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa, korutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei aikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka hän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi tyrkyttämään hänelle omiaan.
— Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit, jos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani kattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit… Tunnusta nyt edes, ettet kunnioita heitä.
Denise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut apua.