Baudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua vanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät enää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien kautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli tunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti pienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden edustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja hänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen kanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin, Croix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi välittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti häneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti, yllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen, ja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi. Tähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua velanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa vekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä Rambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut paljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa, kun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset. Siten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi niinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa seitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen oli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää onneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa Lhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi saanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä jatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties vieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.
Sinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli suostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui ensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä soittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut ollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka olivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet ilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja oudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten vapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat loukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin katseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara oli hänen käskyläisensä.
Illalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva Baudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista ikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului selvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.
— Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, — Lhomme perheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi meidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta. Eikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä vuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää. Onhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan tarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle tahollesi hulluttelemaan… Usko pois, onnellisia he eivät ole.
Hänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa noita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun hän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli hermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan sitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta kohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin syytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen ollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin itsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä kassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät liitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa ruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin hotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä isänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.
Rouva Baudu kuunteli pää pieluksella leväten hänen puhettaan niin kalpeana, että hänen ihonsa tuskin erosi palttinasta.
— He ovat maksaneet sinulle, sanoi hän lopuksi hiljaa.
Baudu hätkähti eikä vastannut aluksi mitään. Hän käveli vähän aikaa katse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:
— He ovat maksaneet, totta se on; ja yhtä hyväthän heidän rahansa ovat kuin muidenkin… Se olisi mainiota, jos nämä rahat auttaisivat meidät jaloillemme. Jospa en vain olisi niin vanha, niin väsynyt!
He vaikenivat pitkäksi aikaa. Verkakauppias hautoi mielessään epämääräisiä tuumia. Äkkiä hänen vaimonsa sanoi vähääkään päätään kääntämättä ja yhä kattoon tuijottaen: