— Oletko tarkannut tytärtämme viime aikoina?
— En, vastasi Baudu.
— Vai et. Olen levoton hänen puolestaan. Hän kalpenee entisestään ja näyttää alakuloiselta.
Baudu jäi seisomaan vuoteen viereen nähtävästi hämmästyneenä.
— Vai kalpenee, mutta miksi? Jos hän on sairas, niin hänen olisi pitänyt sanoa. Huomenna täytyy käydä lääkärillä.
Rouva Baudu ei liikkunut vieläkään. Jonkin aikaa mietittyään hän sanoi hitaasti:
— Olisi kenties hyvä, jos häistä tulisi totta.
Baudu katsoi häneen, sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Hän alkoi muistella yhtä ja toista. Oliko mahdollista, että hänen tyttärensä oli sairastumaisillaan Colombanin tähden! Niinkö paljon hän siis miehestä piti, ettei voinut odottaa! Se nyt vielä puuttui! Hän ei enää tiennyt mistä päästä alkaa, varsinkin kun hänellä oli omat suunnitelmansa liiton suhteen. Hän ei olisi koskaan tahtonut toteuttaa sitä asioiden ollen näin.
— Hyvä on, hän sanoi vihdoinkin, — puhun huomenna Colombanille.
Lisäämättä mitään hän lähti jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa silmät menivät umpeen, ja hän nukkui kalmankalpeana niinkuin kuollut. Baudu jatkoi vielä jonkin aikaa kävelyään. Ennen nukkumaan menoaan hän siirsi uutimet syrjään katsoakseen ulos. Toisella puolen katua entisen Duvillard'in talon ammottavat ikkunat heittivät tyhjän katseensa rakennuspaikkaa kohti, missä työmiehet liikkuivat sähkölamppujen valossa.