Heti seuraavana aamuna Baudu kutsui Colombanin luokseen välikerroksessa sijaitsevan ahtaan varastohuoneen nurkkaan. Edellisenä iltana hän oli päättänyt mitä hän sanoisi.
— Poikani, hän alkoi, — tiedäthän, että olen myynyt maatilani Rambouillet'ssa ja että meillä olisi nyt tilaisuus ryhtyä viimeiseen otteluun. Mutta sitä ennen haluan puhua kanssasi.
Nuori mies, joka näkyi pelkäävän keskustelua, odotti neuvottoman näköisenä. Hän seisoi suu auki ja räpytteli pieniä silmiään kuten aina milloin hämmentyi.
— Kuuntele nyt tarkkaan mitä minulla on sinulle sanomista, jatkoi verkakauppias. — Kun isä Hauchecorne luovutti minulle vanhan Elbeufin liikkeen, niin talon asiat olivat hyvällä kannalla. Itse hän oli perinyt sen semmoisena vanhalta Finet'ltä… Tiedät mielipiteeni näissä asioissa. Luulin tekeväni pahoin, jos luovuttaisin vähennettynä lapsilleni tämän perheelleni uskotun talletuksen, ja sen tähden olen siirtänyt aina sinun ja Genevièven häitä. Olen pysynyt itsepintaisesti päätöksessäni. Toivon näet voivani palauttaa talon entiseen kukoistukseensa. Olisin tahtonut laskea sinulle rahat käteen sanoen: Näetkö, sinä vuonna, jolloin jouduin liikkeen haltijaksi, myytiin sen verran verkaa, ja nyt, kun lopetan, myynti on kymmenen- tai kaksikymmentätuhatta frangia suurempi… Ymmärräthän, että olin tehnyt päätöksen ollakseni varma siitä, ettei talo ollut minun käsissäni huonontunut, etten varastanut teiltä, sillä varkautta se minusta olisi ollut.
Liikutus keskeytti hänet. Hän niisti nenäänsä voidakseen jatkaa. Sitten hän kysyi:
— Sinulla ei ole mitään sanomista?
Colombanilla ei ollut mitään sanomista. Hän pudisti päätään ja odotti yhä enemmän hämillään, luullen ymmärtävänsä mitä isäntä tarkoitti. Varmaankin ukko aikoi kiirehtiä häitä. Ja siinä tapauksessa, kuinka hän kieltäytyisi? Hänellä ei ikinä riittäisi siihen voimia… Entä toinen, se tyttö, josta hän yöllä näki unta niin palavan himon polttamana, että hänen täytyi viiltyäkseen heittäytyä vuoteestaan paljaalle kivilattialle.
— Nyt, jatkoi Baudu, — olen saanut rahasumman, joka voi pelastaa meidät. Asemamme käy päivä päivältä tukalammaksi, mutta kenties voimme vielä selvitä, jos panemme parastamme… No niin, luulin velvollisuudekseni puhua sinulle asiasta. Uskaltaessamme kaikki voimme voittaa kaikki. Mutta jos joudumme tappiolle, niin meistä ei ole enää mihinkään… Mutta, poikani, häänne täytyy vieläkin siirtää tuonnemmaksi, sillä en tahdo jättää teitä yksin kestämään taistelua. Se olisi raukkamaista, eikö totta?
Colombanilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän istuutui flanellipakkapinolle, sillä hänen jalkansa vapisivat vieläkin. Kätkeäkseen mielihyvänsä hän loi silmänsä maahan hieroen polviaan.
— Sinulla ei siis ole mitään siihen sanomista?