Ei ollut. Colomban ei tiennyt mitä sanoa. Silloin verkakauppias hitaasti jatkoi:
— Tiesin kyllä, että olisit pahoillasi… Mutta rohkaise mielesi, poikani! Ei auta vajota epätoivoon. Ymmärrät kai sinäkin, etten voi tehdä toisin. En voi ripustaa sellaista kiveä kaulaasi. Saattaisin sinut kenties häviöön. Ja se olisi kerrassaan konnantyö. Tietysti minä vain ajattelen onneanne, mutta en kumminkaan voi tehdä omaatuntoani vastaan.
Kauan hän jatkoi tähän tapaan kääntäen sanansa milloin minnekin päin, jotta toinen arvaisi hänen salaisen toiveensa ja pakottamalla pakottaisi hänet antamaan periksi. Koska hän oli luvannut Colombanille sekä tyttärensä että kauppaliikkeen, niin hänen tuli tietysti katsoa, että luvattu omaisuus luovutuksen tapahtuessa oli täydessä kunnossa, maine nuhteeton, liike velaton. Mutta hän oli väsynyt ja taakka tuntui hänestä liian raskaalta. Hänen sanansa kävivät sekaviksi, ja hänen sortunut äänensä oli harrasta rukousta täynnä. Eikö toisen olisi pitänyt arvata! Mutta turhaan hän odotti Colombanilta tuota sydämestä lähtevää huutoa, jota ei kuulunut.
— Tiedän, hän sanoi hiljaa, — että vanhoilta puuttuu intoa… Nuorisossa se hehkuu. Heillä on tulta ruumiissaan. Se on luonnollista… Mutta en, en sittenkään voi! Kunniani kautta! Jos antaisin teille periksi, niin saisin sitä katua.
Hän vaikeni väristen liikutuksesta. Kun nuori mies ei vieläkään vastannut mitään, vaan istui yhä allapäin, Baudu kysyi häneltä kolmannen kerran:
— Sinulla ei siis ole siihen mitään sanomista?
Vihdoinkin Colomban vastasi katsomatta häneen:
— Eihän siihen ole mitään sanomista. Teillä on valta päättää mielenne mukaan, ja viisautta teillä on enemmän kuin meillä kaikilla. Koska vaaditte, meidän täytyy alistua ja odottaa nöyrästi.
Siihen ei ollut mitään lisättävää. Baudu toivoi vielä, että nuori mies voimatta enää kestää heittäytyisi hänen syliinsä huudahtaen: Isä, levätkää! Nyt on meidän vuoromme taistella. Antakaa meille liike sellaisenaan. Jos se vain ihmeen kautta on pelastettavissa, niin jättäkää ihme meidän tehtäväksemme! Sitten hän katsoi Colombaniin ja häpesi. Rehellisyys pääsi uudestaan voitolle vanhan kiihkoilijan mielessä. Väärässä hän oli ollut, ja tuo varovainen poika oli oikeassa, sillä kaupankäynti ei välitä tunteista; numeroita se vain kysyy.
— Kätesi, poikani! hän sanoi lopuksi. — Se on siis päätetty. Puhumme häistä vasta vuoden kuluttua. Ennen kaikkea täytyy ajatella toimeentuloa.