Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.
Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja. Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat, tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.
— Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. — En ollut tunteakaan.
Hän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva Guibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki kärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa lepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko hän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle itsekkään katseensa terävyyden.
— En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole tyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse lähellekään. Täytyy odottaa.
Rouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen mukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus uskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli jo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja iänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat takaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta puhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti tuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen selittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de Vallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan opastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin kanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin ei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.
— Terve, Paul! kuului takaa ääni.
Se oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He kättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut kunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.
— Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. — Hän on sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.
Samassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia, jonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen tervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta Paul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle, miten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä koetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla pakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka välttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli imenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan hänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa paikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan suullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.