— Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa, kuiskasi nuori mies. — Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli muka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä milloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin voisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella… Mutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin itse vanha Ranska!
— Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.
Paul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin kuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:
— No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen ottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo hienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä… Täytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.
— Oh, vastasi Mouret hymyillen, — naiset eivät täällä ole minun luonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.
Sitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat kodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia, tytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka sattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin olivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä. Jutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan keskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla. Heidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta tai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut Moniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen tungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva Bourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut kotonaan.
— Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään alhaalla myllertäviä naisjoukkoja.
Samassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven tungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli ensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti katseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin asemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat kohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon alla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän kirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka silmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka pinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi loppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori arkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä kiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä värinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se loistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria sileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat korkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä komeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan peittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan peittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka räiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä gallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat mosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen ankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla verhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä loistavia.
Vaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa, vaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin valtavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat sisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä sangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa vähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut hatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti kyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä kirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät gallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi loistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa silkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja, joiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat oudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti jykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit kuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita, olkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla ja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli milloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden tummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin lasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut muuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva Desforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja, kierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää väkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi suunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun kattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui laessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja, kultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli silkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut mallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron yläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni, vuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät valkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen makuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta hälinästä.
— Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva
Desforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. —
Täyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.