— Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas osastolla.
— Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. — Ei ole tuollaisiin tasaisiin leskirouviin luottamista.
Margueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva
Desforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen
Claraa.
— Tiedättehän, kuiskasi hän, — tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.
Rouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja vastasi:
— Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.
Kun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges lisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta palvelijatarta kohtaan:
— Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.
Denise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon tuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli isännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen sanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon surumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi hävetä.
— Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges sanoi jyrkästi, — viekää minut kävelypukuosastolle.