— Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon vanhan jörön talossa?
Nyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa. Selät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin, jonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti sukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert, horroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden alajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä. Samassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa sopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn, mutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli puhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että Bouthemont'in täytyi astua väliin.
— Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. — Asia ei koske meitä.
Jatkakaa, herra Hutin.
— Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.
Kynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan muuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi purkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli kaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri lurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin etevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti tyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen Robineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja päästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin; juoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin epäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier, jota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta kylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa tuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli syönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier toivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa sitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin odotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista jatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän kolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja Favier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan. Tavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat kaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.
— Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi äkkiä kärsimättömästi. — Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta, niin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.
Hänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli maassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla voitonriemua ilmaisevalla äänellä:
— Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri.
Sitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen viivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli, ja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:
— Kuulkaa, olin aivan unohtaa… Onko teille kerrottu, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?