— Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.
— Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi kuin aamulla.
Mouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon. Hänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli kiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:
— Ette kai pannut pahaksi kutsuani… Tiedättehän kuinka suuressa arvossa pidän teitä?
Denise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.
— Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä kutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla. Veljeni odottavat minua tänä iltana.
Denise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta ovesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi häntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos kieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite, joka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui selin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet mahtavan pedon kitaan.
Mouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen, kuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:
— Milloin tulette? Huomennako?
Denise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.