— En tiedä… En voi … sammalsi hän.
Mouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti kätensä pois.
— Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.
Mutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin sanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:
— En mitään, herra… Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä tahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.
Tämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä kääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli asialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne tunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana vartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin kuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei osoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot kalpeina ja liikkumattomina…
Denise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko ruumis vavisten:
— Minä rakastan teitä… Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää teeskennelkö, sillä se on arvotonta… Älkää pelätkö mitään. Monta kertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä olisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole tahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla… Rakastan teitä, Denise…
Denise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja katsoen häntä yhä suoraan silmiin.
— Sanokaa, miksi kieltäydytte? … jatkoi Mouret. — Ettekö tarvitse mitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte minulta, kaiken, mitä vaaditte…