Denise keskeytti sanoen:
— Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.
— Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä…
Minä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.
— Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä… Jo kymmenvuotiaana ansaitsin toimeentuloni.
Mouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei taipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä tahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina. Mutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty intohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota tarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi samaan horjumattomaan kieltoon:
— Ei, ei kiitos!
Silloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:
— Näettehän, että kärsin!… Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin lapsi.
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun oven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun etäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut äänekästä säestystä.
— Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä tarttuen Denisen käsiin.