— Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen kätensä pois.
Bouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:
— Se kysyy suuria varoja… Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus mielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa yhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan kaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre keskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita kortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa Clichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion paikankin lähellä Oopperaa.
— Entä sitten?
Bouthemont nauroi ääneen.
— Ajatelkaahan, että olin tarpeeksi tyhmä puhuakseni siitä isälleni…
Pyysin häntä lapsellisuudessani keräilemään osakkaita Toulousesta.
Hän kertoi nauraen, kuinka isäukko pienessä maaseutukaupassaan purki vihaansa Pariisin tavarataloja kohtaan. Vanha Bouthemont oli vastannut raivoissaan siitä, että hänen poikansa ansiot kohosivat kolmeenkymmeneen tuhanteen, ettei hän aikonut centimelläkään kannattaa noita tavarataloja, jotka olivat kaupankäynnille vain häpeäksi, ja että mieluummin hän lahjoitti ystäviensä rahat ja omansa köyhäinkodeille.
— Ja sitä paitsi, nuori mies jatkoi, — sellainen yritys vaatii miljoonia.
— Jospa niitä olisi saatavissa, rouva Desforges sanoi.
Bouthemont kävi vakavaksi ja katsoi häntä tutkien. Oliko näissä sanoissa muuta kuin mustasukkaisen naisen juonia? Mutta Henriette ei antanut hänelle aikaa kysymyksiin, vaan lisäsi: