— No niin, tiedättehän miten katson etuanne… Otamme asian toiste puheeksi.
Ovikello oli soinut. Henriette nousi, ja Bouthemont siirsi vaistomaisella liikkeellä tuolinsa edemmäksi, ikäänkuin heillä jo olisi ollut keskenään jotakin salattavaa. Hiljaisuus vallitsi kirkkaassa salissa, jossa oli niin paljon ruukkukasveja ryhmänä ikkunoiden välissä, että ne muodostivat lähes metsikön. Henriette kuunteli seisoallaan, katse eteisen oveen tähdättynä.
— Hän se on, kuiskasi hän.
Palvelija ilmoitti:
— Herra Mouret, herra de Vallagnosc.
Henriette ei voinut pidättää hermostunutta liikettä. Miksi hän ei tullut yksin. Nähtävästi hän oli käynyt hakemassa ystävänsä, koska pelkäsi kahdenkesken oloa. Sitten hän hymyillen ojensi kätensä tervehdykseksi.
— Harvoin teitä enää saa nähdä! … hän sanoi. — Ja teitäkin, herra de Vallagnosc.
Henriette tiesi lihoneensa ja epätoivoissaan siitä hän pukeutui mustaan silkkiin hoikentaakseen vartaloaan, mutta hänen hienopiirteiset, tumman tukan kehystämät kasvonsa olivat viehättävät. Ja Mouret'lla oli täysi syy, kun hän sulkien naisen katseeseensa tuttavallisen kohteliaasti sanoi:
— Tarpeetonta on kysyä teiltä terveytenne laitaa. Niinhän te olette raikas kuin ruusu.
— Terveyttä on liiaksikin, Henriette vastasi. — Mutta vaikka olisin kuollut, niin te ette olisi tiennyt siitä mitään.