— Yhä vielä kauniitten vaatteitten lumoissa, hän sanoi hymyillen.
Sitten hän talossa tunnettuna ystävänä uskalsi lisätä:
— Eteisessä on sangen viehättävä nuori tyttö… Kuka hän on?
— Onpahan vain … sanoi rouva Desforges ylpeällä äänellä, — muuan puotineiti, joka odottaa.
Eteisen ovi oli jäänyt raolleen, sillä palvelija kulki edestakaisin kattaen teepöytää. Hän pani kiinalaiskupit kauniiseen järjestykseen ja toi voileipä- ja leivoslautaset. Laajassa salissa kirkas, vihreiden palmujen lieventämä päivä kultasi pronssikoristeet ja heitti iloisia heijastuksia huonekalujen silkkipäällyksille. Joka kerta, kun ovi aukeni, vilahti näkyviin synkkä eteinen, jossa oli valoa sen verran kuin himmeäksi hiottujen lasiruutujen kautta pääsi. Keskellä pimeyttä seisoi liikkumaton varjo. Jo puoli tuntia Denise oli odottanut siellä seisoallaan. Siellä oli kyllä nahalla verhoiltu penkki, mutta häntä ei haluttanut istuutua. Hänen ylpeytensä pani vastaan, sillä hän tajusi, että talon rouva antoi tahallaan hänen odottaa nöyryyttääkseen häntä. Rouvat ja paroni olivat ohikulkiessaan vilkaisseet häneen. Sorina kantautui hänen luokseen puuskittain vihlaisten hänen korviaan, ja ympäristön hienostunut mukavuus tuntui hänestä loukkaukselta. Kerran oven äkkiä avautuessa hän oli huomannut Mouret'n. Tämäkin puolestaan oli jo arvannut.
— Teidän myyjättäriännekö hän on? kysyi paroni.
Mouret'n oli jo onnistunut voittaa liikutuksensa.
Hänen äänessään vain oli värähdys, kun hän vastasi:
— Luultavasti, mutta en tiedä kuka.
— Se on se pieni, vaalea, valmiiden vaatteiden osastolta, rouva Marty pisti kiireesti väliin. — Luulen kuulleeni, että hän on alajohtajatar.