Henriette katsoi pitkään Mouret'hen.
— Vai hän se on, Mouret sanoi.
Lisäämättä enempää hän otti puheeksi Preussin kuninkaan kunniaksi pidettävät juhlat, joista ensimmäiset oli vietetty edellisenä iltana. Mutta paronilla oli aavistuksensa, eikä häntä ollut helppo pettää. Hän tahtoi tietää minkälaisia tavaratalojen myyjättäret todellisuudessa olivat, ja hän kyseli, mistä he tulivat ja olivatko heidän tapansa niin huonot kuin sanottiin. Syntyi pitkä keskustelu.
— Todellako? Sanotte heidän olevan hyvätapaisia? hän toisti.
Mouret puolusti niin innokkaasti myyjättäriensä tapoja, että Vallagnosc purskahti nauruun. Bouthemont tuli isäntänsä avuksi. Hyvä Jumala, olihan heitä vähän joka lajia, oli häijyjä ja kunnon tyttöjä. Sitä paitsi taso oli kohoamassa. Ennen muotiliikkeisiin ei saatu kuin kauppa-alalla rappioituneita, epäilyttäviä ja köyhiä tyttöjä, kun nyt sitä vastoin esimerkiksi Sèvres'inkadun perheet kasvattivat tyttärensä varta vasten Bon Marchén palvelukseen kelpaaviksi. Jos he tahtoivat käyttäytyä hyvin, ei mikään heitä siitä estänyt, sillä heidän ei tarvinnut pitää huolta ruoastaan eikä asunnostaan, niinkuin työläistyttöjen oli pakko tehdä, vaan heillä oli talosta ruoka ja asunto, sanalla sanoen taattu toimeentulo, jos tosin työtäkin oli. Pahinta oli heidän epämääräinen yhteiskunnallinen asemansa. He eivät tarkalleen tienneet minne kuuluivat, liikeapulaisiinko vai säätyläisluokkaan. Joutuneina näin ylellisyyden palvelukseen ilman mitään perustavaa kasvatusta heistä oli muodostunut aivan erityinen säätyluokka, jolla ei ollut vielä nimeä. Tästä heidän asemansa kieroudesta kaikki epäkohdat johtuivat.
— Minä, sanoi rouva de Boves, — en tunne epämiellyttävämpiä ihmisiä.
Monta kertaa tekisi mieli lyödä heitä korvalle.
Kaikki rouvat ryhtyivät yhteen ääneen moittimaan! Heidän sanoissaan ilmeni myyntipöytien ympärillä raivoavan sodan katkeruus, sodan, jota nainen käy naista vastaan, raha kauneutta vastaan, myyjättäret kadehtimiaan ja matkimiaan hienosti puettuja rouvia vastaan ja pikkuporvariston naiset silkkipukuisia myyjättäriä vastaan, jotka eivät suostuneet nöyrästi kiittämään viidenkymmenen centimen ostoksesta.
— Jätetään jo, päätti Henriette. — Myytävänähän nuo kurjat olivat niinkuin heidän tavaransakin.
Mouret osasi hillitä itsensä niin, että pystyi vielä hymyilemäänkin. Paroni tarkasteli häntä liikuttuneena hänen itsehillitsemistaidostaan. Kääntääkseen keskustelun toisaalle hän palasi Preussin kuninkaan kunniaksi pidettäviin juhliin. Komeat niistä kuului tulevan ja koko Pariisin kauppa niistä hyötyi. Henriette ei sekaantunut keskusteluun, istui vain ääneti ja epäröi mitä tehdä. Hän olisi vielä mielellään unohtanut Denisen eteiseen, mutta hän pelkäsi, että Mouret, joka oli saanut asiasta vihiä, lähtisi ennen aikojaan. Hän teki päätöksensä ja nousi nojatuolistaan.
— Sallitteko? hän kysyi.