Huomatessaan herrat hän jatkoi:
— Oh, anteeksi, hyvät herrat! Sallitteko, että ryöstän teiltä hetkeksi herra Mouret'n. Ei kai ole liikaa, jos hän tulee antamaan minulle neuvoja, kun on kerta myynyt niin huonosti istuvan takin. Tyttö on aivan mahdoton, ei osaa kerrassaan mitään… Kas niin, tulettehan.
Mouret epäröi peläten kohtausta, jonka hän arvasi olevan tulossa. Mutta hänen täytyi totella. Paroni sanoi isällisen käskevästi, mutta samalla ivallisesti:
— Kiirehtikää toki, ystävä hyvä! Rouva tarvitsee teitä.
Mouret päätti mennä. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja sittenkin hän luuli vielä kuulevansa Vallagnoscin ivallisen naurun. Siitä lähtien kun Henriette oli poistunut salista ja hän tiesi Denisen olevan tuon mustasukkaisen naisen käsissä suljettujen ovien takana, hän oli tuntenut yhä lisääntyvää tuskaa, hermostuneen mielen ahdistusta, joka sai hänet kuuntelemaan ja vavahtamaan, ikäänkuin kaukainen itku olisi kaikunut hänen korvissaan. Mitähän kidutusta nainen keksikään uhrilleen? Ja koko hänen rakkautensa, rakkaus, jonka olemassaoloa hän vielä itsekin hämmästyi, pyrki Denisen luo tueksi ja lohdutukseksi. Tämä rakkaus, jonka viehätys oli niin suuri silloinkin, kun se tuotti kärsimystä, oli hänelle aivan uusi kokemus. Naiset, joille hän oli ennen lahjoittanut lyhyiden joutohetkiensä lemmen, olivat olleet hänelle vain ajanvietettä, joskus aineellisten etujen saavuttamisen välikappaleita. Henriettekään ei ollut hänelle sen enempää, vaikka tuon hienon ja kauniin naisen omistaminen hiveli hänen ylpeyttään. Kun hän oli palannut ystävättäriensä luota tyynenä, kaipausta tai huolta tuntematta, hän oli mennyt nukkumaan onnellisena vapaudesta, jota hän naimattomana miehenä nautti. Nyt sitä vastoin hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Päivällä hän ei kyennyt iloitsemaan vapaudestaan, ja yöllä uni pakeni hänen yksinäistä vuodettaan. Denise oli aina hänen mielessään. Nytkin hän ajatteli vain tätä ja tahtoi päästä suojelemaan häntä, vaikka hän tiesi joutuvansa ikävään kohtaukseen.
He kulkivat ensin tyhjän makuuhuoneen läpi. Sitten rouva Desforges avasi erään oven ja astui pukuhuoneeseensa. Suuri huone oli verhoiltu punaisella silkillä, ja siellä oli marmorinen pukeutumispöytä sekä suurilla peiliovilla varustettu kolmiosainen kaappi. Kummallakin puolella kaappia paloi nikkelöityjen varsien päässä kaksi kaasuliekkiä, sillä huoneessa alkoi olla jo pimeä; ikkunat olivat pihalle päin.
— Kas niin, Henriette sanoi, — kenties nyt onnistun paremmin.
Mouret'n astuessa sisään Denise seisoi kaasun eloisassa valossa. Hän oli hyvin kalpea, vaatimaton kasmirnuttu yllä ja päässä musta hattu. Käsivarrellaan hän piteli Aarreaitasta ostettua päällystakkia. Hänen kätensä vavahtivat hiukan, kun hän näki Mouret'n.
— Olen pyytänyt herraa arvostelemaan, sanoi Henriette. — Auttakaa takki päälleni.
Denise pani vaipan hänen hartioilleen. Ensimmäisessä koetuksessa hän oli jo nipistänyt nuppineuloilla olkapäistä sisään, sillä takki oli liian väljä. Henriette kääntyili peilin edessä nähdäkseen miten se istui.