— Huumausta tai ei, parempi se… Ja koska kerran on kuoltava, niin parempi minusta on kuolla rakkaudesta kuin elämään kyllästymisestä.
He nauroivat molemmat, sillä viimeiset lauseet toivat kummankin mieleen kouluajat. Silloinkin Vallagnosc laiskalla äänellään oli saarnannut olemisen mitättömyyttä. Hän miltei kerskaili elämänsä tyhjyydellä ja liikkumattomuudella. Ministeriössäkin uusi päivä oli aina edellisen kaltainen, yhtä pitkäpiimäistä kaikki. Kolme vuotta palveltuaan hän oli saanut palkankorotuksen, kuusisataa frangia. Nyt hän siis oli kohonnut kolmeentuhanteenkuuteensataan. Se ei riittänyt tupakkarahaksikaan, jos mieli polttaa kunnollisia sikareja. Kaikki tuntui yhä ikävystyttävämmältä, ja jos ei omasta aloitteesta luopunut elämästä, niin laiskuutta sekin oli, vaivan pelkoa vain. Kun Mouret puhui hänelle avioliitosta neiti de Boves'in kanssa, Vallagnosc vastasi, että tädin sitkeästä elämänlangasta huolimatta siitä kumminkin alkoi tulla totta; ainakin vanhemmat tuntuivat suostuvan. Itse hänellä ei ollut halua sinne eikä tänne. Tahtoipa sitä tai tätä, niin ainahan se jäi toteutumatta; parempi siis olla kokonaan tahtomatta. Hän näki miten kävi herra de Boves'illekin, hänen tulevalle appi-ukolleen, joka oli luullut rouva Guibalista löytäneensä välinpitämättömän kaunottaren hetken iloksi ja jonka piti nyt totella tämän ruoskaa kuin vanhan pilalle ajetun hevosluuskan. Kaikki luulivat nytkin hänen menneen tarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, kun hän todellisuudessa kitui rouva Guibalin kynsissä pienessä hänelle vuokraamassaan talossa Versailles'issa.
— Enemmän hänellä on onnea kuin sinulla, Mouret sanoi nousten.
— On kyllä, aivan varmaan, Vallagnosc myönsi. — Ja jos ylipäänsä hauskuutta voi löytää, niin paheesta kai se on haettava.
Mouret oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hänellä oli halu lähteä mutta hän ei tahtonut antaa mielikuvaa että hän pakeni. Hän päättikin sentähden ennen lähtöään juoda kupin teetä, ja meni Vallagnoscin kanssa suureen saliin huolettomasti puhellen ja nauraen. Paroni Hartmann kyseli häneltä, oliko vaate vihdoinkin kunnossa, ja Mouret joutumatta hämilleen vastasi, että hän puolestaan luopui koko yrityksestä. Todellako! Kaikki ihmettelivät. Rouva Marty kiirehti kaatamaan hänelle teetä, ja rouva de Boves huomautti, että tavaratalot tekivät aina pukunsa liian ahtaiksi. Vihdoinkin Mouret pääsi istumaan Bouthemont'in viereen, joka käskyä totellen odotti häntä. Huomio kääntyi heistä pois, ja Bouthemont levottomana kohtalostaan, vaikka ei kuitenkaan pelännyt pahinta, sai tilaisuuden tiedustella mitä hänen tuli odottaa. Mouret, tyhjentäen vähitellen teelusikalla kuppiaan, ilmoitti hänelle, että neuvoston herrat olivat päättäneet lopullisesti luopua hänen palveluksistaan. Hän itse oli siitä epätoivoissaan, ja oli innokkaasti pitänyt toverinsa puolta. Mutta mitäpä hän sille taisi. Hän ei kuitenkaan voinut rikkoa välejään noiden herrojen kanssa henkilökuntaa koskevan kysymyksen tähden.
— No, on siinä päällystakissa korjaamista, huomautti rouva Marty. —
Missä Henriette oikein viipyy?
Henriette viipyi todellakin niin kauan, että vieraista alkoi tuntua oudolta. Sitten hän palasi.
— Te siis luovutte? rouva de Boves huudahti iloisesti.
— Kuinka niin?
— Herra Mouret sanoi, ettei sitä voi korjata.