Seuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti tehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin rakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun Marguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään, hän sanoi tälle ääneen:
— Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen, tiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan, jossa ei käy koskaan ketään.
— Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. — Hänhän menee naimisiin isäntänsä tyttären kanssa.
— Vai niin, Clara jatkoi, — siinä tapauksessa olisi hauska koettaa, eikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.
Hän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen uhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki rettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää kuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs ostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli ottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:
— Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.
— Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.
— Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan rouvalta hänen asiaansa.
Claran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja vakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna vastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen ryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli ainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan; tunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se johtaisi.
— Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki osaston poikki.