— Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret vapisevalla äänellä. — Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän minulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne… Kai teillä on joku jota rakastatte.
Denise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken. Vilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus pakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän olisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen olemuksestaan ilmi.
— On, kuiskasi hän lopulta arasti. — Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan. Te tuotatte minulle surua.
Denise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen oli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi puolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti häneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui hänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi. Ja vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys pääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä neitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut mistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa, tahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen syliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo lopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä hänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä sitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.
Mouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä.
Hän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo.
Hajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan
sanoen:
— Minä en estä teitä eroamasta, neiti… En voi pitää teitä täällä vastoin tahtoanne.
— Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. — Jos uskotte minut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista kunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.
Huomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan kuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin tuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä nuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa sanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja lempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja luonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen mielensä kävi vieläkin raskaammaksi.
— Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän lopulta. — Tehkää minulle mitä tahdotte.
— Niin, Denise sanoi. — Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen tahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä… Kunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte minun ohjattavakseni.