— Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. — Olette kenties tavanneet toisenne siellä… Vannokaa minulle, ettei teillä ole mitään keskenänne.
Kun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret menetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.
— Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi… Miksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää mitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä ainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa, en mistään muusta… Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut huveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli enää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva Desforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut välini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että osoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta… Ja jos pelkäätte, että palaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo perustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa… Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne heltymään!
Näin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä, pienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt kyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi hänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi antaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella. Ja totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän oli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät hänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut kokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi nyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan valmistumista.
— Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta käheänä.
Denise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi liikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.
— Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. — Vannon teille, että nuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta… Deloche on viaton niinkuin minäkin.
Hänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.
— Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. — En erota ketään, koska te otatte suojelukseenne nuo ihmiset… Mutta jos ette rakasta ketään, miksi sitten eväätte minut?
Denisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä vastata.