— Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. — Jos te ette olisi puhunut minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton, lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.
Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti, että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään leikillisesti:
— Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä… Menehän nyt ja anna meidän puhella.
Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.
— Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? … sanoi Pauline. — Olette kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö siis voi sietää häntä?
Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan. Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:
— Minä rakastan häntä.
Pauline hämmästyi.
— Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.
Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla. Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi: