— Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?
Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.
— Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.
— Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se näyttää, vastasi Pauline. — Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa… Johonkin asian täytyy johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten tahdo… Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon… Hyvä Jumala, kyllä te olette kummallinen!
Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.
Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia, mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan. Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa. Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella. Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä, näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen poveensa.
Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.
XIII.
Eräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä käskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle, että Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti tavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja nyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.
— Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.